- Miten voisin suorittaa terapian tehokkaasti, niin että saan varmasti siitä ihan kaiken irti?
- Mistä tiedän, että olen terapiassa ”oikein”? Mitä minulta odotetaan?
- Mistä tiedän, että toimin niin kuin pitää ja terapeutti on minuun tyytyväinen?
- Mitkä ovat oikeita puheenaiheita?
- Milloin olen toipunut ja kaikki ongelmani ovat poissa?
Tällaisia kysymyksiä ja huolia psykoterapian alussa (tai myöhemminkin) usein herää. Olen kerännyt tälle sivulle ajatuksia, jotka toivottavasti vastaisivat joihinkin kiperiin pohdintoihin.
Kuten aina, nämä mietteet edustavat omia ajatuksiani, eivätkä ole siis sellaisenaan yleistettävissä kaikkiin terapioihin, terapiaprosesseihin tai psykoterapeutteihin.
Tässä kuitenkin muutama teesi psykoterapiaa aloittavalle – toivottavasti tästä on hyötyä, huojennusta tai ainakin uusia näkökulmia.
Klikkaa alta auki kohdat, jotka mietityttävät:
Vastaus: Psykoterapia elää ja tapahtuu omassa ajassaan. Sitä ei voi kiirehtiä tai suorittaa maaliin.
- Monella psykoterapian aloittavalla on tarve saada terapiasta kaikki irti ja käydä siellä mahdollisimman tehokkaasti. Se on inhimillistä ja ymmärrettävää. On totta, että psykoterapioissa on eroja, mutta tässä silti hyvä ja huono uutinen: terapiaa ei voi suorittaa. Siinä mielessä se on yksi harvoista asioista, joita ei voi yrittää kiirehtiä, käsikirjoittaa tai aikatauluttaa.
- Kukaan ei tule terapian myötä valmiiksi, eikä tarvitsekaan. Olemme eläviä ja muuttuvia olentoja, ihmisiä, emme suoritteita rai resursseja. Psykoterapian suorittamisesta irti päästäminen voi olla joko helpotus tai jopa pelottavaa – tai ehkä vähän molempia.
- Psykoterapia on omalla painollaan ja ajallaan etenevä tutustumismatka itseen. Se on hidastamista silloin kun tekee mieli edetä nopeammin, ei tehokkaasti ja nopeasti mahdollisimman paljon irti prosessista kaapimista.
- Terapian lopputulema ei ole, eikä voi olla, että kaikki ongelmat ovat sen jälkeen poissa, kriisejä ja vaikeita tilanteita ei enää tule, tuttu oireilu pysyy poissa, ja on uusi ja ”vioistaan” korjattu ihminen, jota elämän myrskyt eivät hetkauta. Tällaisesta tavoitteesta (ja suorituspaineista) itsensä voi vapauttaa.
Sen sijaan psykoterapia antaa tilaisuuden tulla oppimaan lisää itsestä ja omasta käyttäytymisestä. Tämä ei poissulje muutosta, mutta työskentelyn kohteena on ensisijaisesti suhde siihen mitä tapahtuu: tapa kantaa sitä, mitä kullakin hetkellä on läsnä.
Emme voi hallita ja kontrolloida elämäämme tarkasti ja samalla elää sitä.
Viisasta, itsenäistä kehoa ei voi käskeä toipumaan, luottamaan tai muuttamaan tapojaan. Mitä ankarammin painaa päälle, sitä enemmän se pakenee.
Silloin, kun on tarve puskea eteenpäin ja varmistaa tehokas terapia 100 % hyödyin ja huippukokemuksin, tai odottaa psykoterapialta tehokasta itsensä kehittämisen treeniä jossa käynnit ovat innostusta, pöhinää ja oivalluksia täynnä, todellinen tarve on yleensä hidastamisen opetteleminen, ”läpikäytävien” asioiden määrän huomattava vähentäminen, ja hallinnan tarpeesta hellittäminen. Irti päästäminen, mikä ei tarkoita luovuttamista.
On totta, että sillä, kuinka paljon terapiaprosessille voi antaa, vaikuttaa lopputulokseen. Psykoterapiassa pääsemme kuitenkin aina ja vain sinne, minne oli mahdollista päästä tässä elämän polun kohdassa ja niissä olosuhteissa, joissa matkaa teki. Kuulosti se kliseiseltä tai ei, matka itsessään on tärkein, koska sen varrelta saa tärkeimmät opit. Ei lopputulemasta. Tarkkaa karttaa, valmista polkua, matka-aikaa tai ennalta varmasti annettavaa päätepistettä ei ole, eikä psykoterapeutti voi sellaista etukäteen antaa.
Kontrolloinnin tarpeesta ja suorittamisesta irti päästäminen voi pelottaa, mutta silloin kannattaa muistaa, että matkaan ryhtyy kaksi. Kartoittamattomaan maastoon ei siis tarvitse askeltaa yksin, kunhan on valmis ottamaan itse omat askeleensa, olivat ne sitten kuinka pitkiä tai lyhyitä tahansa.
Vastaus: Ei ole oikeita tai vääriä puheenaiheita. Aika ei tule riittämään kaikkeen, mutta mistä vain voi puhua.
KELA-tuettu psykoterapia kestää korkeintaan kolme vuotta, ja se on yllättävän lyhyt aika. Vaikka kävisi koko loppuelämänsä joka päivä terapiassa, ei ole mahdollista ehtiä ”käymään kaikkea läpi”.
Olennaiselta tuntuvien asioiden ja ilmiöiden tunnistaminen on tämän vuoksi tärkeää, mutta oikeita, vääriä, huonoja tai noloja puheenaiheita ei silti ole.
Ihmisen elämä käsittää kaiken kokemisen laidasta laitaan, ja on yksilöllistä, mikä on olennaista ja tässä hetkessä mahdollista. Näistä syistä työskentelyn keskeisimmän tavoitteen kirkastaminen on niin tärkeää. Valtameri on avoin, mutta siellä seilatakseen tarvitsee silti majakan tuomaa valoa, sillä muuten saattaa pyöriä vain ympyrää.
Valmista ei tule koskaan, mutta se ei ole este matkan aloittamiselle.
Vastaus: Ei ole oikeaa tai väärää tapaa käydä psykoterapiassa. Ei ole ”hyvän asiakkaan” tai ”hyvän ihmisen” muottia, johon täytyy mahtua.
Psykoterapeutti ei odota, että sinun on oltava tietynlainen. Hän ei vertaile sinua muihin vastaanotolla käyviin ihmisiin, saati johonkin muottiin.
Se, miten ystäväsi, läheisesi, mahdolliset omat asiakkaasi, perheenjäsenesi, mediasta tuttu henkilö tai tv-sarjan hahmo ovat käyneet terapiassa ei ole sitä, miten sinun (tai kenenkään) täytyisi käydä terapiassa. Terapeutti ei odota kenenkään olevan jonkinlainen tai tietynlainen.
Psykoterapia on sinua, ei ystäviäsi, vanhempiasi, läheisiäsi, psykoterapeuttia tai mekaanisesti terapiassa käymistä varten.
Ehkä alleviivaan vielä tätä: psykoterapiassa ei käydä terapeuttia varten, ei miellyttämässä tai esiintymässä reippaana ja hyvänä hänen silmissään. Hän on kiinnostunut esittämistäsi rooleista vain siltä kannalta, ovatko ne terapian ulkopuolella tapahtuvan elämäsi suhteen toimivia vai eivät. Tärkeinhän tapahtuu juuri vastaanoton ulkopuolella.
Mikään sinussa ei ole noloa, häpeällistä tai väärää. Olet ihminen, niin kuin psykoterapeutti (joka on ihan tavallinen pulliainen), ja kaikki muutkin meistä. Et ole terapiassa arvosteltavana. Et ole huono tai vääränlainen. Kehosi on viisas: se tuo esiin sen, mikä on tärkeää juuri nyt, punniten sitä, miten paljon (tai vähän) se juuri sillä hetkellä luottaa kuulijaan. Ja se saa ollakin niin.
Vastaus: Ongelmat näkyvät todennäköisesti myös terapiassa, ja hyvä niin. Psykoterapia ei tapahdu tyhjiössä. Tuomme vuorovaikutuksessamme kaiken myös sinne, ja se on parasta, mitä voi tapahtua.
- Taipumus miellyttää pohjattomasti muita ihmisiä?
- Pelko tai kokemus, että tulee koko ajan tuomituksi, torjutuksi ja hylätyksi?
- Mahdollisimman miellyttäväksi, suotavaksi ja ystävälliseksi asettuminen?
- Ajatusten, tunteiden ja vaikeiden kokemusten ankara välttäminen?
- Pakonomainen muiden elämän ”helpottaminen”, puolesta tekeminen ja väkisin muiden kannattelu?
- Yksin pärjäämisen eetos ja vaikeus vastaanottaa apua?
- Vaikeus ilmaista omia tarpeita ja toiveita?
- Innostus ja toiveikkuus, jota seuraa lopahdus, pettymys ja tarve jatkaa matkaa eteenpäin?
- Tai tarve väheksyä, mitätöidä ja virnuilla tunteille, myötäelämiselle ja kaikenmoiselle psykotuuballe?
Tervetuloa osaksi ihmiskuntaa. Kuten ehkä huomaat, et ole ensimmäinen, ainoa tai viimeinen, joka kantaa mukanaan tällaisia asioita, ja ne puolestaan vaikuttavat siihen, miten asetumme olemaan muiden ihmisten kanssa. Samat ilmiöt tulevat myös psykoterapiaan ja vuorovaikutukseen psykoterapeutin kanssa.
Suurin osa ongelmistamme liittyy ihmisyyteen, ihmisten kanssa elämiseen, vuorovaikutukseen ja siihen, mitä kehomme on oppinut tästä kaikesta matkan varrella aina kohdusta tähän hetkeen asti. Voi olla hyvä tietää, että kaikki ne ehkä pulmallisiksi tunnistetut olemisen ja vuorovaikutuksen tavat tulevat väistämättä myös osaksi psykoterapiaa, ja hyvä niin. Näiden asioiden tunnistaminen on usein ensiarvoisen tärkeää, jotta niiden ilmeneminen voidaan havaita, tutkia käyttäytymismallin laukaisevia tekijöitä, ja harjoitella toisenlaisia tapoja toimia vuorovaikutuksessa toisen kanssa.
Psykoterapia ei ole paikka, jonne tullaan esiintymään tai piiloutumaan, mutta asiat voi myös ottaa askel kerrallaan.
Vastaus: Psykoterapia ei ole itsetutkiskeluviihdettä – se ei ole läheskään aina innostavaa tai miellyttävää.
Ikävää ja vähän karua sanoa tämä, mutta psykoterapia ei ole aina mukavaa ja innostavaa, eikä oma terapeuttikaan tunnu aina kivalta. Vaikka matkaan kuuluu iloa ja naurua, terapian tarkoitus ei ole olla jutustelua tai rasti ruutuun -suoritus. Sen tarkoitus ei ole myöskään palvella kipeiden asioiden välttämistä, eikä se, että käy jossain istumassa kerran viikossa muuta yleensä itsessään mitään.
Terapia ei siis ole kuin lääkepilleri, joka toimii ilman ottajansa omia toimia.
Psykoterapia voi olla aika kovaa työtä, puolin ja toisin. Se ei tarjoa jatkuvaa virikkeiden tai huippukokemusten ilotulitusta, vaikuttavia wow-efektejä tai häikäistymistä psykoterapeutin asiantuntevuudesta. (Auts.)
Psykoterapia voi siis olla tylsää ja itseään toistavaa. Vaikka alussa olisi ollut kuinka huippua tahansa, ja olisi innostunut psykoterapeutistaan, terapia myös väistämättä arkipäiväistyy, aivan kuten mikä tahansa muukin ihmissuhde. Samojen asioiden äärellä voidaan pyöriä pitkään, vuosiakin. Terapia etenee harvoin kuin juna, jossa siirrytään siististi asioiden asemalta toiselle.
Samaan aikaan on hyvä tietää, että päinvastainenkaan ei pidä paikkansa. Psykoterapia ei ole jatkuvaa tuskassa kierimistä ja menneessä möyrimistä, ilotonta tai monotonista. Se on enemmänkin kuin elämä pienoiskoossa, kaikkine kokemuksineen, iloineen, suruineen, oivalluksineen ja turhautumisineen.
Silloin kun terapiaan liittyy viihdytetyksi tulemisen tai huippukokemusten odotus, on mahdollista, että suhtautuu psykoterapiaan ja terapeuttiin vaativasti, ja psykoterapia voi alkaa edustaa juuri niitä asioita, joita mieli haluaisi eniten torjua. Ei ole helppoa kohdata häpeää, surua, vihaa, katkeruutta, kateutta tai sellaisia puolia itsestä, joita ei mieluiten näkisi. Ja silti juuri vaikeita asioita päin katsominen on tärkeää. Siitäkin huolimatta, että se voi olla vaikeinta, mitä on koskaan tehnyt. Tästäkin syystä terapiasuhteella ja omilla odotuksilla on väliä. Ei ole yhdentekevää kenen kanssa matkaa tekee, milloin, ja mitä terapeutilta, itseltään ja terapiamatkalta lopulta odottaa.
Vastaus: Monimutkaisiin asioihin ei ole nopeita ja yksinkertaisia ratkaisuja. Psykoterapia ei ole lääkekuuri, jolla itsestä poistetaan ei-toivottuja asioita.
Mieli on kuin metsä – voimme luoda uusia polkuja, mutta vanhat tiet ovat aina tarjolla. Kun kuljemme vuosia ja vuosikymmeniä tiettyjä polkuja, niistä tulee niin tuttuja ja helppokulkuisia, ettei niillä taivaltaminen vie enää yhtään energiaa. Siirrymme automaattiohjaukselle, ja tietoisuuden valokeila vapautuu muuhun käyttöön.
Sitten kun toteamme, että ainakin jotkut vanhat polut vievät meidät toistuvasti rotkoon, ja meidän täytyisi siis muuttaa reittiämme, uuden polun luominen on työlästä. Lopulta uudetkin reitit tulevat harjoittelun myötä tutummiksi ja käyvät helpommaksi kulkea. Vanhat polut metsittyvät, mutta ovat aina siellä, vähän kuin tarjolla. Aina toisinaan itse kukin meistä myös lipsahtaa niille. Minäkin! Se on inhimillistä, ja samalla opimme jotain uutta siitä, mikä sai meidät tekemään niin.
Toisin sanoen: aivoista ei poisteta asioita, mutta voimme lisätä sinne paljon taitoja, ymmärrystä ja uusia näkökulmia. Vähentää taistelua, ja lisätä uteliaisuutta. Saatamme jopa huomata, että minkä aiemmin luokittelimme poistettavaksi luokitelluksi oireeksi, onkin ollut kehon viestintää. Tulemme enemmän sinuiksi sen kanssa, miten juuri tämä keho kertoo meille huolistaan, ja miten voisimme puolestamme kertoa sille, että se on tullut kuulluksi. Ja että siltikin, kuultunakin, sen on sallittua toimia ja reagoida niin kuin se tekee.
Tästä alkaa yhteinen matka tuntemusten, ajatusten ja kokemusten kokijana: henkilönä, joka sallivasti huomaa nämä kaikki itsessä tapahtuvat asiat, mutta ei ole yhtä kuin ne.
Tervetuloa terapiamatkalle – et ole sillä yksin.