Olen kerännyt tälle sivulle psykoterapian alussa heränneitä kysymyksiä, joihin toivottavasti voisin ainakin omalta osaltani vastata jo etukäteen. Sivu ei toki kata kaikkia aiheita, mutta täydennän sitä tarpeen mukaan. Kuten aina, nämä mietteet edustavat omia ajatuksiani, eivätkä ole siis sellaisenaan yleistettävissä kaikkiin terapioihin, terapiaprosesseihin tai psykoterapeutteihin.

1. Terapia elää ja tapahtuu omassa ajassaan.

Yksi tavallisimmista huolenaiheista on psykoterapian tehottomasti tai jopa “väärin suorittaminen”.

Tässä hyvät ja huonot uutiset: psykoterapiaa ei voi suorittaa. Siinä mielessä se on yksi nykyelämässä melko harvaksi käyvistä asioista, joita ei voi edes yrittää pakolla kiirehtiä, käsikirjoittaa tai aikatauluttaa, saada väkisin johonkin ajateltuun terapiamaaliin.

Ei ole sellaista takarajaa, johon mennessä on treenattava itsensä terapiassa mahdollisimman täydelliseen kisakuntoon. Edes kuntoutuspsykoterapian päättymispäivä ei ole tällainen deadline. Vaikka kävisit koko loppuelämäsi joka päivä terapiassa, et tule eikä sinun tarvitse tulla koskaan valmiiksi. Olet elävä ja muuttuva olento, et suorite. Ihmisestä riippuen tämä suorittamisesta ja kontrolloinnista irti päästäminen voi olla joko helpotus tai jopa pelottavaa – tai ehkä vähän molempia.

Psykoterapia on omalla painollaan ja ajallaan etenevä tutustumismatka itseen. Se on hidastamista, ei tehokkaasti ja nopeasti mahdollisimman paljon irti prosessista repimistä. Vaikka kuinka riuhtoisi, terapian lopputulema ei koskaan ole, eikä voi olla se, että kaikki ongelmat ovat sen jälkeen poissa, kriisejä ja ongelmia ei enää tule, ja terapian läpikäynyt olisi uusi, uljas ja korjattu ihminen, jota elämän myrskyt eivät hetkauta. Tällaisesta tavoitteesta (ja suorituspaineista) itsensä voi vapauttaa.

Terapiassa tarkoitus on tulla paikalle kohtaamaan itsensä, hiljalleen, mutta silmät auki ja hyväksyen, juuri sellaisena kuin on. Tämä ei puolestaan poissulje muutosta, mutta sen kohde voi olla jokin muu kuin mitä alkuun ajatteli. Ei niinkään kontrolloinnin lisääminen, vaan tapa kantaa sitä, mitä kullakin hetkellä on läsnä.

Psykoterapiassa opettelemme tutustumaan omaan ainutkertaiseen mieleen ja kehoon, sen tapoihin, ilmaisuun, historiaan, kehon lempeään ohjastamiseen ja itseen sen oppaana, oman kehon matkakumppanina. Meillä on toki ajatus siitä, mitä kohti menemme, mitä taitoja haluamme vahvistaa, ja minkälaista kehon “häiriökäyttäytymistä” oppia paremmin ymmärtämään. Viisasta, itsenäistä kehoa ei voi kuitekaan käskeä toimimaan, toipumaan, luottamaan tai muuttamaan tapojaan yhtään sen nopeammin kuin mitään muutakaan elollista. Mitä ankarammin painaa päälle, sitä enemmän se pakenee.

Silloin, kun on tarve puskea sata lasissa eteenpäin, varmistaa tehokas ja varma terapia 100 % hyödyin ja huippukokemuksin, tai odottaa supertehokasta itsensä kehittämisen treeniä, todellinen tarve on yleensä hidastamiselle ja hallinnan tarpeesta hellittämiselle. Irti päästämiselle, mikä ei tarkoita luovuttamista.

On totta, että sillä, kuinka paljon terapiaprosessille on mahdollista antaa itsestään, vaikuttaa lopputulokseen. Psykoterapiassa pääsemme kuitenkin aina ja vain sinne, minne oli mahdollista päästä tässä elämäsi polun kohdassa ja niissä olosuhteissa, joissa matkaa teimme. Kuulosti se kliseiseltä tai ei, matka itsessään on tärkein. Tarkkaa karttaa, valmista polkua, matka-aikaa tai ennalta varmasti annettavaa päätepistettä ei ole, eikä terapeutti voi sinulle sellaista etukäteen antaa.

Tämä suorittamisesta irti päästäminen voi pelottaa, mutta silloin kannattaa muistaa, että meitä on matkalla kaksi. Kartoittamattomaan maastoon ei siis tarvitse askeltaa yksin, kunhan on valmis ottamaan itse omia askeleita, olivat ne sitten kuinka pitkiä tai lyhyitä tahansa.

2. Sinä riität.

Ei ole mitään oikeaa tai väärää tapaa olla tai käydä psykoterapiassa. Ei ole mitään “hyvän asiakkaan muottia”, johon täytyy mahtua. Se, miten ystäväsi, läheisesi, mahdolliset omat asiakkaasi, perheenjäsenesi, mediasta tuttu henkilö tai tv-sarjan hahmo ovat käyneet terapiassa ei ole sitä, miten sinun (tai kenenkään) täytyisi käydä terapiassa. Terapeutti ei odota sinun olevan jonkinlainen tai tietynlainen. Sinä riität itsenäsi.

Psykoterapia on sinua, ei ystäviäsi, vanhempiasi, läheisiäsi, psykoterapeuttia tai mekaanisesti terapiassa käymistä varten.

Ehkä alleviivaan vielä tätä: terapiassa ei käydä terapeuttia varten, ei miellyttämässä tai esiintymässä reippaana ja suotavana hänen silmissään.

Ei ole kiellettyjä, noloja tai vääriä puheenaiheita, asioita tai kokemuksia, ajatuksia tai tunteita. Mikään sinussa ei ole noloa, häpeällistä tai väärää. Sinä olet ihminen, niin kuin minä ja kaikki muutkin meistä. Et ole terapiassa arvosteltavana! Et ole huono tai vääränlainen. Olet hyväksytty sellaisena kuin olet. Ajatuksinesi ja tunteinesi, kokemuksinesi, kehoinesi, pelkoinesi ja toiveinesi. Kehosi on viisas: se tuo esiin sen, mikä on tärkeää juuri nyt, punniten sitä, miten paljon (tai vähän) se juuri sillä hetkellä luottaa kuulijaan. Ja se saa ollakin niin.

3. Terapia ei silti ole nostattavaa itsetutkimusviihdettä.

Ikävää ja ehkä vähän karua sanoa tämä, mutta psykoterapia ei ole aina mukavaa, eikä oma terapeuttikaan tunnu aina kivalta. Vaikka matkaan kuuluu iloa ja naurua, terapian päätarkoitus ei ole olla (pelkkää) jutustelua, kepeää viihdesisältöä elämään tai rasti ruutuun -suoritus. Sen tarkoitus ei ole palvella kipeiden asioiden välttämistä, eikä se, että käy jossain istumassa nuojatuolissa kerran vikossa, itsessään muuta mitään. Terapia ei ole lääke, joka toimii ilman ottajansa omia toimia.

Psykoterapia voi siis olla aika kovaa työtä, sillä tunteet kyllä kertovat, kun olemme jonkin tärkeän äärellä. Terapia ei tarjoa jatkuvaa virikkeiden tai huippukokemusten ilotulitusta, vaikuttavia wow-efektejä tai terapeutin häikäisevää asiantuntevuutta. (Auts.) Terapia ei ole kiinnostavilla luennoilla käymistä, yrityskonsultin vetämä pöhinäshow tai viikottainen, nostattava tyhyilta. Välillä terapia voi olla jopa tylsää ja itseään toistavaa. Samojen asioiden äärellä voidaan pyöriä pitkään, vuosiakin. Olisi varmasti mukavaa keskittyä vain positiivisiin asioihin ja voimavaroihin, mutta ongelma on siinä, että pimeyteen jätetyt asiat tuppaavat kasvamaan.

Samaan aikaan on hyvä tietää, että päinvastainenkaan ei pidä paikkansa. Psykoterapia ei ole jatkuvaa tuskassa kierimistä ja menneessä möyrimistä, ilotonta tai monotonista! Se on enemmänkin kuin elämä pienoiskoossa, kaikkine kokemuksineen, iloineen ja suruineen.

Silloin kun terapiaan liittyy viihdytetyksi tulemisen tai huippukokemusten odotus, on mahdollista, että psykoterapia – ja psykoterapeutti – voivat ruveta edustamaan juuri niitä asioita, joita mieli haluaisi eniten torjua. Silloin myös terapiassa käyminen voi tuntua vastenmieliseltä. Ei ole helppoa kohdata häpeää, surua, vihaa, katkeruutta, saati sellaisia puolia itsestä, kokemuksia, ajatuksia ja tekoja, joita ei mieluiten näkisi. Ja silti juuri niitä vaikeimpia asioita päin katsominen on valtavan tärkeää. Siitäkin huolimatta, että se voi olla vaikeinta, mitä on koskaan tehnyt. Tästäkin syystä terapiasuhteella ja omilla odotuksilla on kuitenkin väliä. Ei ole yhdentekevää kenen kanssa matkaa tekee, milloin, ja mitä terapeutilta, itseltään ja terapiamatkalta lopulta odottaa.

4. Terapia ei ole lääkekuuri, jolla itsestä poistetaan ei-toivottuja asioita.

Ajattele mieltä metsänä. Kun kuljemme vuosia ja vuosikymmeniä tiettyjä polkuja, niistä tulee niin tuttuja ja helppokulkuisia, ettei niillä taivaltaminen vie enää yhtään energiaa. Siirrymme automaattiohjaukselle, ja tietoisuuden valokeila vapautuu muuhun käyttöön.

Sitten kun toteamme, että ainakin jotkut vanhat polut vievät meidät toistuvasti rotkoon, ja meidän täytyisi siis muuttaa reittiämme, uuden polun luominen on työlästä. Lopulta uudetkin reitit tulevat harjoittelun myötä tutummiksi ja käyvät helpommaksi kulkea. Vanhat polut metsittyvät, mutta ovat kuitenkin aina siellä, vähän kuin tarjolla. Aina toisinaan itse kukin meistä myös lipsahtaa niille. Minäkin! Se on inhimillistä, ja samalla opimme jotain uutta siitä, mikä sai meidät tekemään niin.

Toisin sanoen: aivoista ei poisteta asioita, mutta siellä oleviin ajatuksiin, tunteisiin, muistoihin, kehontuntemuksiin – oireisiin – voi etsiä uutta, hyväksyvää ja havainnoivaa suhtautumistapaa. Vähentää taistelua, ja lisätä uteliaisuutta.

Tämä näkökulman muutos on usein se, mikä koettuja oireita – aiempia taistelukumppaneitamme – saattaa lopulta lieventää ja rauhoittaa, vaikka se ei itsetarkoitus ollutkaan. Ei kontrollointi, hallinta ja poistoyritykset eri keinoilla (kuinka hyvin nämä ovat todella toimineet?), vaan kuuleminen ja hyväksyntä.

Lopetamme siis taistelun ja alamme kääntyä kohti: tutustua siihen, minkä viestin oireet, vaikeat tunteet ja ahdistus pitävät sisällään. Samalla tulemme enemmän sinuiksi sen kanssa, miten juuri tämä keho kertoo meille huolistaan, ja miten voisimme puolestamme kertoa sille, että se on tullut kuulluksi. Ja että siltikin, kuultunakin, sen on sallittua toimia ja reagoida niin kuin se tekee.

Näistä syistä kehotan usein välttämään tavoitteita, jotka on muotoiltu asioiden poistumisen ympärille: sitten kun olen toipunut ja onnellinen, sitten kun en enää ajattele näin, en enää tunne näin, sitten kun en enää toimi ja käyttäydy näin.

Miten tämä mahtaa onnistua, kun olemme tekemisissä aivojemme itsenäisesti toimivan, massiivisen hermoverkon kanssa? Miten hyvin esimerkiksi onnistuu, jos käskemme itseämme olemaan ajattelematta punaisia paloautoja tai laskiaispullia? “Olen kyllästynyt tähän ja haluan, että se menee pois” on toiveena äärimmäisen inhimillinen, mutta sitoo meidät samalla loppuelämäksi vahtimisen ja kontrolloinnin tehtävään: ettei nyt vain ajattelisi, tuntisi tai toimisi jollakin itseltään kieltämällään tavalla.

Mitä jos tälle olisi vaihtoehto – hyväksyminen? Ei alistuminen, luovuttaminen tai lannistuminen, vaan sen tunnustaminen ja hyväksyminen, että kontrollointkeinot eivät ole toimineet, ja olemme tekemisissä paljon itseämme suurempien voimien kanssa. Tästä alkaa yhteinen matka tuntemusten, ajatusten ja kokemusten kokijana: sinä henkilönä, joka sallivasti huomaa nämä kaikki itsessä tapahtuvat asiat, mutta ei ole yhtä kuin ne.

Tervetuloa terapiamatkalle – et ole tällä matkalla yksin.