Anna Granlund, psykologi, psykoterapeutti / 20.5.2020
Kehosi on sinun puolellasi
Kehosi on puolustusjärjestelmäsi – henkilökohtainen palohälyttimesi, joka muistaa menneen, mutta yrittää suojella ja auttaa nykyhetkessä. Ahdistus on viesti ja pyyntö, joka kaipaa puoleensa kääntymistä. Sinua tarvitaan kertomaan tarvitseeko oikeasti olla huolissaan, vai voiko keho rauhoittua pelosta. Helpommin sanottu kuin tehty!
Ahdistuksen tunne ei tunnu varmasti kenestäkään meistä hyvältä. Sen tarkoituksena on kuitenkin suojella sinua, oli kyseessä sitten todellinen tai kuviteltu vaara: ahdistus valmistaa pakenemaan, taistelemaan tai jos nämä eivät ole mahdollisia, lamaantumaan.
Keho muistaa ja muistuttaa
Kehosi tehtävänä on pitää sinut turvassa. Tämän perustehtävän kannalta on oleellista oppia ja muistaa asiat, joihin on liittynyt ikäviä asioita – esimerkiksi vaikeita tunteita, ajatuksia tai kehontuntemuksia. Oppi ylivoimaisen vaikeista ja siten vältettävistä asioista menee perille yleensä jo kerrasta, alleviivautuu toistoista, ja pysyy yllä välttelyllä. Jotta kehosi voi toteuttaa ikiaikaista puolustustehtäväänsä mahdollisimman tehokkaasti ja automatisoidusti, hälytyksen laukeamiseen riittävät pienetkin vihjeet koetusta: värit, muodot, tuoksut, yksittäiset sanat tai lauseet, hiukankin samankaltainen tilanne tai asetelma ihmissuhteissa.
Mitä pienemmästä keho voi reagoida mahdolliseen uhkaan ja käynnistää puolustusreaktion, sitä paremmin se on mielestään tehtäviensä tasalla. Kehon puolustustehtävä on tavallisesti myös mustavalkoinen ja lieventäviä asianhaaroja kuuntelematon: sen mielestä puhutaan aina elämästä tai kuolemasta, suojelutehtävän onnistumisesta tai epäonnistumisesta. Tätä vasten on ymmärrettävää, että se reagoi pieniinkin uhkavihjeisiin nopeasti ja voimakkaasti aivan kuin varmuuden vuoksi. Muu sisältäisi riskin virhearviosta: ajattelin että ei ollut vaaraa, mutta olikin. Kestämätön tilanne puolustusjärjestelmälle, joten energiaa kuluu valtavia määriä vääriin hälytyksiin tai jatkuvassa valmiustilassa olemiseen.
Jos kaipaat valmiuteen virittymisestä esimerkkiä, pohdi esimerkiksi hammaslääkärissä käymistä etenkin jos tunnistat, että siihen liittyy pieni jännitysmomentti. Muistatko, miten kehosi reagoi jo pelkkään desinfiointiaineen tuoksuun, vaikka vasta päästiin odotustilaan? Syke nousee, suuta kuivaa. Tietoinen järkevä mieli tietää, että todellista uhkaa ei ole: olet tullut paikalle omasta tahdostasi ja lääkäri tuskin jahtaa sinua pitkin käytäviä. Keho ei silti ole ollenkaan vakuuttunut, ja valmistautuu pakenemaan tarvittaessa. Eihän sitä koskaan tiedä.
Täytyykö tai voiko ahdistuksen syytä aina tietää?
Läheskään kaikki ahdistusta aiheuttavat asiat eivät ole tietoisen mielen tavoitettavissa. Jos pelkäämme käärmeitä ja näemme sellaisen tiellä, ovat säikähdys ja ahdistus ymmärrettäviä reaktioita, ja tietoisen mielen on helppo osoittaa syy koetuille reaktioille.
Suurin osa jatkuvasta ärsyke- ja tietovirrasta tulee kuitenkin käsitellyksi valtavalla nopeudella tietoisen mielen ulkopuolella, ja näin ollen kehomme voi reagoida myös johonkin sellaiseen, mikä omasta näköalatornistamme katsottuna jäi pienuudessaan tyystin huomaamatta. Tietoisuutemme on kuin taskulampun valokeila. Huomaamme tarkasti sen mihin valokeila osuu, mutta sen säde on pieni ja yhteen asiaan kerralla keskittyvä, ja kaikki sen ulkopuolella tapahtuva jää herkästi huomaamatta. Joskus reaktiomme ovat myös kertyviä – ne alkavat jostakin pienestä ärsykkeestä esimerkiksi viikon alussa, ja keräävät voimaa kuin lumipallo, kunnes täysi reaktio laukeaa vasta myöhemmin.
Valitettavasti kaikki tämä voi kuitenkin johtaa hämmentävään ja itsessään ikävään tunteeseen, että ahdistus voi iskeä milloin ja mistä suunnasta tahansa, aivan kuin salama kirkkaalta taivaalta, ilman syytä. Keho on vanhaa tekoa, eikä kykene välttämättä viestimään meille mistä sen näkökulmasta asiassa oli kysymys. Sen selvittämiseen ei ole myöskään aina järkevää käyttää loputtomasti aikaa. Siinä missä tilanteiden syy-seuraussuhteiden ketjuttaminen voi olla joskus olennaisen tärkeä työväline itseymmärryksen lisäämisessä, jatkuva syiden selvittely voi toimia myös puhtaasti välttämisen keinona. Tällöin väistymme itse tunteen kohtaamiselta, kun pidämme itsemme turvallisen etäisyyden päässä.
Emme siis varsinaisesti tarvitse aina selkeää käsitystä ahdistuksen ajankohtaisesta syystä, jotta voisimme kääntyä itse ahdistusreaktion puoleen, kuulla ja tarvittaessa säädellä sitä. Analyysit ovat yleensä tulevaisuutta varten, mutta syy on usein jo siirtynyt menneisyyteen. Reaktio tapahtuu sen sijaan tässä ja nyt, ja keho pyytää meitä epätoivoisesti kuulemaan ja kääntymään sen puoleen.
Anteeksi, saisinko ostaa volyyminsäätimen tai kuulosuojaimet…
Puolustusjärjestelmäsi, sisäinen turvamiehesi, on ikään kuin sisäinen palohälyttimesi. Sen tehtävä on päivystää sisä- ja ulkoympäristöä jatkuvasti, ja hälyttää pienestäkin mahdollisesta signaalista. Aivan kuten oikeakin palohälytin, se ei säätele hälytyksen voimakkuutta, vaan ilmaisee huolen yhtä suurella voimalla riippumatta siitä oliko uhka todellinen vai ei. Se ei siis ota kantaa siihen, onko talo oikeasti tulessa vai kärähtikö pizza uunissa, tärkeintä on huutaa hälyttimen omistaja paikalle tarkistamaan tilanne.
Reaaliaikaisuutta vieläkin parempi: ennakointi! Miksi ahdistua myöhemmin, jos voi ahdistua etukäteen?
Viisaana järjestelmänä keho myös ennakoi. Jos jokin asia saattaa johtaa ikävänä tiedettyyn asiaan, oppiva keho on kartalla ketjun etenemissuunnasta ja näin ollen herättelee tietoista mieltä uhkiin jo etukäteen. Useimpien ihmisten keho ehdottaa tällaisessa tilanteessa ensisijaisesti pakenemista (eli asian välttämistä) – on ikävä asia sitten jokin tilanne, tunne tai ajatus. Jokainen, joka on koskaan kärsinyt esiintymisjännityksestä tunnistanee tämän ilmiön. Esiintymistilanne ahdistaa jo kauan ennen määrättyä päivää, ja huh miten helpottavaa olisi, jos se jostakin syystä peruuntuisi.
Onko ahdistus aina oikeassa?
On hyvä tietää, että ahdistuksella on tärkeä elämää ja turvallisuutta säilyttävä funktio, sillä se valmistaa meitä nopeaan reagointiin, ja sen tehtävänä on viestiä siitä, miten keho kokee yhdessä jaetun ympäristön, tilanteen ja ihmissuhteet. Tieto on kuitenkin yleensä väistämättä painottunutta. Ahdistus tai jokin muu ylivoimaiselta tuntuva tunne voi olla itsessään hyvin vakuuttava ja ohjata voimakkaasti johonkin suuntaan, mutta sen tarjoama arvio asioiden haitallisuudesta, vaarallisuudesta ja lopullisuudesta ei läheskään aina vastaa suoraa reaalitotuutta. Reaktio painottuu opittujen menneisyyden kokemusten pohjalta, ja järjestelmän herkkyyteen vaikuttaa myös perimä, esimerkiksi se, kuinka virittäytymisherkän “puolustuskoneiston” on saanut.
Näistä syistä takia meitä – tietoista ohjaava mieltä – tarvitaan havaitsemaan kehon tuoma ahdistusviesti, tulkitsemaan sitä, ja arvioimaan käytettävissä olevia toimintavaihtoehtoja.
Esi-isillemme välttäminen eli pakeneminen toimi oikein hyvin, sillä uhkatekijät olivat heidän aikanaan varsin todellisia ja varmasti usein fyysisiä: petoeläimiä, vieraan heimon jäseniä, sääilmiöitä, ja paikkoja, joihin menemisen seurauksista ei voinut tietää.
Nykyihminen pelkää kuitenkin yleensä sitä mitä hänellä on mielessään ja kehossaan: ajatuksia, tunteita, kehontuntemuksia, muistoja, kuvitelmia pelätystä tulevaisuudesta – ja myös omaa pelkoaan tai ahdistustaan.
Näiltä asioilta ei kuitenkaan tosiasiassa voi koskaan juosta karkuun kuten petoeläimiä (tai sitten joutuu sopeutumaan siihen, että pakoon juoksemisesta tulee koko elämän pääasia, koko loppuelämäksi). Joudumme siis kohtaamaan sen tosiasian, ettei vanhan, edelleen pitkälle kivikautta elävän kehomme antama toimintaehdotus – Pakene, vältä, älä lähesty tätä asiaa! – ole välttämättä enää joka tilanteessa toimivin, vaikka se tarkoittaa aidosti hyvää. Joka kerta, kun toimimme näin, eli vältämme asiaa, jota pelkäämme, opetamme kehollemme kuitenkin yhden läksyn ylitse muiden: välttäminen toimii, jatketaan siis juoksemista jatkossakin.
Mitä jos ratkaisu ei olekaan eroon pääsemisessä, ahdistuksen tai pelon poistamisessa? Mitä jos se onkin siinä, että opetamme vanhaa tekoa olevan kehomme vähitellen huomaamaan, että yhteinen elämä ja henki ei ole vaarassa tunteiden ilmenemisen ja läsnäolon vuoksi, vaan niillä on oma kestonsa ja aaltoliikkeensä – ja lopulta nekin menevät ohi.
Mielen majatalo
Mitä jos opettelisimme ajattelemaan mielestämme ja kehostamme kuin avonaisesta majatalosta: kaikki tunteet, ajatukset ja kehontuntemukset ovat tervetulleita vierailulle, kuka minkäkin pituiselle. Kaikki mielen majatalon vieraat eivät ole miellyttäviä, hyväkäytöksisiä tai hiljaisia, mutta lähtökohtaisesti yksikään niistä ei tahdo pahaa, ne eivät vain tiedä miten muutenkaan itseään ja tarpeitaan ilmaisisivat. Jotkin vieraat myös käyvät useammin kuin toiset. Ne ovat tervetulleita, sillä jos ryhdymme portinvartijoiksi, on aivan varma, että aikamme elämässä kuluu tähän tehtävään – ja silti joku kuitenkin pääsee takaovesta sisään.
Mitä jos lähtisimme vain siitä, että kaikki tunteet ovat tervetulleita – eli niitä ei tarvitsisi pelätä ja välttää? Jos kelpaisit – ja kelpuuttaisit itsesi – sellaisena kuin olet? Suhtautuisit kehoon ja sen viesteihin kuunnellen, myötätuntoisesti, uteliaasti – ja tekisit kehosi kanssa yhteistyötä?
Minkälaista elämä olisi silloin?