Olen kerännyt tälle sivulle psykoterapian alussa heränneitä kysymyksiä, joihin toivottavasti voisin ainakin omalta osaltani vastata jo etukäteen. Sivu ei toki kata kaikkia aiheita, mutta täydennän sitä tarpeen mukaan. Kuten aina, nämä mietteet edustavat omia ajatuksiani, eivätkä ole siis sellaisenaan yleistettävissä kaikkiin terapioihin, terapiaprosesseihin tai psykoterapeutteihin.

1. Terapia elää ja tapahtuu omassa ajassaan.

Yksi tavallisimmista huolenaiheista on psykoterapian tehottomasti tai jopa “väärin suorittaminen”.

Tässä hyvät ja huonot uutiset: psykoterapiaa ei voi suorittaa. Siinä mielessä se on yksi nykyelämässä melko harvaksi käyvistä asioista, joita ei voi pakolla kiirehtiä, käsikirjoittaa tai aikatauluttaa, saada väkisin johonkin ajateltuun terapiamaaliin. Ihmisestä riippuen tämä voi olla joko helpotus tai jopa pelottavaa – tai ehkä vähän molempia.

Psykoterapia on omalla painollaan ja ajallaan etenevä tutustumismatka itseen. Opettelemme tutustumaan omaan mieleen ja kehoon, sen tapoihin, ilmaisuun, historiaan, kehon lempeään ohjastamiseen ja itseen sen ohjastajana, oman kehon matkakumppanina. Meillä on psykoterapian ajan ajatus siitä, mitä kohti menemme, mitä taitoja haluamme vahvistaa, ja minkälaista kehon “häiriökäyttäytymistä” oppia paremmin ymmärtämään. Viisasta, itsenäistä kehoa ei voi kuitekaan käskeä toimimaan, toipumaan, luottamaan tai muuttamaan tapojaan yhtään sen nopeammin kuin mitään muutakaan elollista. Mitä ankarammin painaa päälle, sitä enemmän se pakenee. Silloin, kun on tarve puskea sata lasissa eteenpäin, varmistaa varma ja tehokas terapia 100 % huippukokemuksin, tai odottaa supertehokasta itsensä kehittämisen treeniä niin että mentaalihiki roiskuu, todellinen tarve olisikin yleensä hidastamiselle ja hallinnan tarpeesta hellittämiselle.

On totta, että sillä, kuinka paljon prosessille on mahdollista antaa itsestään, vaikuttaa lopputulokseen. Psykoterapiassa pääsemme sinne minne oli mahdollista päästä niissä olosuhteissa, joissa matkaa teimme: matka itsessään on kuitenkin usein tärkein. Tarkkaa karttaa, valmista polkua, matka-aikaa tai ennalta varmasti annettavaa päätepistettä ei ole. Tämä suorittamisesta irti päästäminen voi pelottaa, mutta silloin kannattaa muistaa, että meitä on matkalla kaksi. Kartoittamattomaan maastoon ei siis tarvitse askeltaa yksin, kunhan on valmis ottamaan itse omia askeleita, olivat ne sitten kuinka pitkiä tai lyhyitä tahansa.

2. Sinä riität.

Ei ole mitään oikeaa tai väärää tapaa olla tai käydä psykoterapiassa. Ei ole mitään “hyvän asiakkaan muottia”, johon täytyy mahtua. Se, miten ystäväsi, läheisesi, perheenjäsenesi tai tv-sarjan hahmo on käynyt terapiassa ei ole sitä, miten sinun (tai kenenkään) täytyisi käydä terapiassa.

Psykoterapia on sinua, ei ystäviäsi, vanhempiasi, läheisiäsi, psykoterapeuttia tai mekaanisesti terapiassa käymistä varten.

Ehkä alleviivaan vielä tätä: terapiassa ei käydä terapeuttia varten, ei miellyttämässä tai esiintymässä reippaana ja suotavana hänen silmissään. Ei ole kiellettyjä, noloja tai vääriä puheenaiheita, asioita tai kokemuksia, ajatuksia tai tunteita. Et ole arvosteltavana. Et ole huono tai väärä. Olet hyväksytty sellaisena kuin olet. Kaikkine ajatuksinesi ja tunteinesi, pelkoinesi ja toiveinesi. Kehosi on viisas: se tuo esiin sen, mikä on tärkeää juuri nyt, punniten sitä, miten paljon (tai vähän) se juuri sillä hetkellä luottaa kuulijaan. Ja se saa ollakin niin.

3. Terapia ei ole lääkekuuri, jolla itsestä poistetaan ei-toivottuja asioita.

Ajattele mieltä metsänä. Kun kuljemme vuosia, vuosikymmeniä tiettyjä polkuja, niistä tulee niin tuttuja ja helppokulkuisia, ettei niillä taivaltaminen vie käytännössä enää yhtään energiaa. Sen sijaan kun toteamme, että vanhat polut vievät meidät toistuvasti rotkoon, ja meidän täytyisi siis muuttaa reittiämme, uuden polun luominen on huomattavasti työläämpää. Lopulta uudetkin reitit tulevat kuitenkin tutummiksi ja käyvät helpommiksi kulkea. Vanhat polut metsittyvät, mutta ovat kuitenkin aina siellä, vähän kuin tarjolla, ja aina toisinaan lipsahdamme niille – ja opimme jotain uutta siitä, mikä sai meidät tekemään niin.

Toisin sanoen: aivoista ei poisteta asioita, mutta siellä oleviin ajatuksiin, tunteisiin, muistoihin, kehontuntemuksiin – oireisiin – voi etsiä uutta suhtautumistapaa. Tämä on puolestaan usein se, mikä koettuja oireita lopulta lieventää ja rauhoittaa. Ei kontrollointi, hallinta ja poistaminen, vaan kuuleminen ja hyväksyntä. Lopetamme taistelun ja alamme tutustua siihen, minkä viestin oireet pitävät sisällään. Samalla tulemme enemmän sinuiksi sen kanssa, miten juuri tämä keho kertoo huolistaan, ja miten voisimme puolestamme kertoa sille, että se on tullut kuulluksi.

Näistä syistä kehotan usein välttämään tavoitteita, jotka on muotoiltu asioiden poistumisen ympärille: sitten olen toipunut ja onnellinen, kun en enää ajattele näin, en enää tunne näin, en enää toimi ja käyttäydy näin. Miten tämä mahtaa onnistua aivojemme itsenäisesti toimivan, massiivisen hermoverkon kanssa? Miten hyvin esimerkiksi onnistuu, jos käskemme itseämme olemaan ajattelematta punaisia paloautoja tai laskiaispullia? “Olen kyllästynyt tähän, haluan, että se menee pois” on toiveena inhimillinen, mutta sitoo loppuelämäksi valvomisen ja kontrolloinnin tehtävään: ettei nyt vain ajattelisi, tuntisi tai toimisi jollakin itseltään kieltämällään tavalla. Mitä jos tälle olisi vaihtoehto?